RECYCLED BY PAULA

Heips🙋‍♀️ Pienessä maalaiskylässä on ihanaa asua. Joka ilta näkee tähtitaivaan, niin paitsi ei tietenkään silloin, kun taivas on pilviä täynnä. Puhdas, valkoinen lumi alkaa heti ulko-ovelta ja metsä tuoksuu ympärillä. On pienessä maalaiskylässä asumisella ärsyttävätkin puolensa. Esimerkiksi aina löytyy joku, joka tietää sinusta asioita, joita et tiennyt itsessäsi olevankaan. Jos joskus hankin vapaa-ajan asunnon, ostan sen Mannerheimintien varrelta. Sen houkuttavuus on sen anonyymius, jonka turvin voi liikkua, elää ja olla ja ympärilläsi olevia ihmisiä ei voisi vähempää kiinnostaa olemassaolosi tai elämäsi. Toisaalta pienessä kyläyhteisössä ei kukaan jää huomiotta. Aina joku muistaa, ainakin jouluna, jos ei muulloin.  Tänä jouluna joudutaan taas siirtämään suvun jouluruokailua. Koska kirosana. Eikun korona. No melkein sama asia🤦‍♀️. Aatonaattona ihan ihmeesti heräsin virkeänä valmiina valloittamaan uutta päivää. Vielä illalla aivot olivat off-asennossa ja kehokin

Heips🙋‍♀️ Meille kaikille suomalaisille talviurheilulajien harrastajille on tuttu hiihtäjä Marjo Matikaisen kisahuudahdus: "Havuja, havuja..."  Monta vuotta on jo tapahtuneesta, mutta ikonisen naishiihtäjän kommentointi huoltoporukoilleen on jäänyt legendaariseksi sanonnaksi suomalaisten huulille. Joku voisi sanoa kyseessä olleen itsekästä ja epäasiallista huollon käskyttämistä, itse näen asian tsemppaavana tahdonilmaisuna selkeällä suomenkielellä. Pyyntö, jota voimasana säestää, on hyvin tuttua äidinkielessämme: Havuja, perkele! Tosin äidinkielenopettaja ei tällaista tunnepitoisella vahvistussanalla höystettyä lauseoppia taida koulussa opettaa. Ei ainakaan opettanut viime vuosituhannen puolella, jolloin itse olen omat kouluni istunut. Päinvastoin, voimasanojen käyttö oli jälki-istunnon uhalla kiellettyä. Oli voimasanoja tai ei, suora pyyntö on kuitenkin aina tehokkaampaa halutun tuloksen saamiseksi kuin jättää asia arvuuttelun varaan. Olisiko Matikainen saanut p

Heips🙋‍♀️ Asuin lapsuuteni suuressa maalaistalossa, jonka ullakolla oli kahden sukupolven jäämistöä. Aarteita sanoisin, jonkun toisen mielestä taas pölyttynyttä roinaa. Myös ulkorakennuksia maalaistalon pihapiirissä riitti ja niiden kätköistä saattoi löytää hyvien piilopaikkojen lisäksi mitä kummallisimpia esineitä. Ei siis mikään ihme, että mielen sopukoihin on jäänyt ihmeellinen rakkaus pölyisiä ullakoita ja pimeitä navetan vinttejä kohtaan. Taannoin kahvilassa kuulin erään rouvashenkilön päivittelevän ystävälleen, miten ulkorakennuksen yläkertaa pitäisi tyhjentää, tai edes katsoa, jos siellä on mitään tyhjennettävää. Pirteän näköinen nainen, mutta ei pystynyt enää kiipeilemään. Kuulemma. Tiedän, ettei kuulu kuunnella naapuripöydän keskusteluja. Eikä ainakaan tunnustaa, jos on jotain kuullut🤦‍♀️. Mutta minkä sille mahdoin, ettei suuni yhtään ajatellut vaan kuulin sen sanovan tälle rouvalle:"Mää voin tulla auttamaan." Opsista. Ihan randomi nainen katsoi hölmistyneenä- ehkä