RECYCLED BY PAULA

Heips🙋‍♀️ Mulla on vanha digikamera. Tai no oli. Aikoinani kuvasin sekä kameran että siinä olleen muistikortin niin täyteen, että koko laite lukkiutui. Kortin kuvat eivät aukea kortinlukijalla ja kamerakin tietokoneeseen liitettynä vilkuttaa vaan erroria. Tiiätkö, että toi ihmismielen tallennekansio toimii vähän samalla tavalla. Pitää muistaa tyhjentää muistia (siis palautua) ennenkuin koko keho menee vikasietotilaan. Tai vielä pahempaa; koneisinkaan kytkettynä ei monitorit vilkuta muuta kuin "error".  Koska olen todella viisas jo etukäteen, pidän kuvablogin julkaisemisesta nyt kesälomatauon. Tai no viisaudesta ei niinkään ole kyse, vaan siitä, että keho kertoo omalla tavallaan muistitilan täyttymisestä. Viime viikkoina olen unohtanut sovitut tapaamiset ja unohtanut valmistella asioita, joita olisi pitänyt tehdä. Sen lisäksi, että etsin päivän aikana koko ajan puhelintani, nyt etsin myös kalenteria, avaimia, kahvimukia, sanoja ja ajatuksiani. Tuttua, eikö? Unohtelun lisäksi

Heips🙋‍♀️ Tiistai on toivoa täynnä, sanotaan. Se on juurikin niin. Oikeesti se menee "torstai on toivoa täynnä", mutta koska tänään on tiistai, on pare kirjoittaa tiistaista. Kai sanontojakin voi kierrättää?  Yhtenä elinvoimaisena päivänä oli roskiskaapin vuoro joutua pesuaineen vallankumouksen kohteeksi. Perusteellisena ihmisenä purin kaapista jätesangot, kehikon ja ovenkin, jotta pääsisin oikein asian ytimeen. Joitain palloja pyöri kaapin pohjalla ja manasin mielessäni, että miten vaikeaa voi olla roskikseen osuminen. Melkein koripallon kokoinen reikä ja silti pyörii nuppineulan nupin kokoiset pallot ympärillä. Kun vihdoin kaikki oli putipuhdasta ja sangen raikkaan tuoksuista, oli aika laittaa tavarat paikoilleen. No arvasitkin ehkä jo, ettei sitä jätevaunua asennettu enää takaisin siihen kaappiin. Mistä minä olisin voinut tietää, että kiskon toimintavalmiuteen kuuluisi laakeripallot🤷‍♀️. Ei se oikeastaan haitannut yhtään. Kai tän keittiön voi uudistaa myös pikkuhiljaa y

Heips🙋‍♀️ Ei hyvää päivää. Ja hyvää yötä. Sitä on eläkkeellä ollessa erakoitunut niin, että kulkee päivästä toiseen samoissa pieruverkkareissa. Vielä kun lisätään joukkoon ne päivät, jolloin kangaskin sattuuu iholla ja on tarpeen laittaa ylleen yli-isot ja ylilöysät vaatekappaleet. Ja näin on ollut jo muutaman vuoden ajan. En ole paljon peiliin katsonut käydessäni lähikaupassa tai apteekissa tai missä tahansa oman kunnan rajojen sisällä liikkuessa. Niinpä olen onnistuneesti vain vahvistanut olemassaolevaa mielikuvaa maalaisesta niille tähän pikkukylään eksyneille kaupunkilaisille 🤦‍♀️.  Niinpä eräänä päivänä perheen kotiutuessa suurta ihmetystä aiheutti kotona odottava äiti. Oli kuule laitettu oikeen hame päälle. Ja leggarit. Ja luonnonkiharat änkyrävänkyrät suoristettu meikattujen silmien kehykseksi. Ohhoh, näytin siis jo melkein ihmiseltä😄. Kyllä oli lapsilla oikein kysymystulva, kuin olisivat taantuneet uudelleen siihen neljävuotiaan kyselyikään. Minne olet menossa? M